Reissu lahden taakse oli onnistunut, siis seuran puolesta. 13. sija oli vähintäänkin tyydyttävä suoritus ja kymppisakkiin jäi eroa sen verran reilusti ettei jossiteltavaa jäänyt. Kuitenkin monille tuli ylimääräisiä koukeroita, joissa menetytyt sekunnit kertautuivat viestin loppua kohden. Osakseni jäi tällä(kin) kertaa heikoimman suorituksen tekeminen lyhyellä 7. osuudella. Paletti on tällä hetkellä sen verran sekaisin, että koko ajan on kiire juosta, kartanluku jää vähäiseksi ja tämän väistämättömänä seurauksena rastit eivät voi löytyä suoraan. Ongelmat korostuvat tietysti viesteissä, kun ympärillä on enemmän "häiritseviä" tekijöitä.
Uzbe veti oman putkipätkänsä loistavasti ja pääsin lähtemään muutaman sekunnin IFK Göteborgin perään. Oma hallittu ja rauhallinen lähtö kaatui siinä vaiheessa, kun sinivalkoinen paita oli "pakko" yrittää juosta kiinni. Ensinnäkään se ei edes onnistunut ja toisekseen ykkönen ei löytynyt suoraan. Tarkemmat käppyrät löytyvät täältä.
K-1(168):
Lyhyt väli. Linjalta rinne ylös selkää seuraten. Rinteen päällä luin suojuotin suoksi ja tämän samaistusvirheen seurauksena luulin olevani menossa Göteborgin perässä oikealle hajonnalle. Rastilipun sijaitessa kiven vieressä totuus paljastui ja pienen ihmettelyn jälkeen oma lippu löytyi suon toiselta puolelta. +40s
1-2(130):
Vauhdilla linjalle ja suon reunaa jyrkänteen alle. Tässä vaiheessa on tullut jonkinlainen ajatuskatkos, koska luin itseni oikeanpuoleisen suon itäpuolelle, vaikka olin pitkulaisten soiden välissä. Kun lippua ei näkynytkään, alkoi ihmettely. Samassa kun tajusin tilanteen, Göteborgin paita ilmestyi oikealta rastin suunnasta. +30s
4(159)-5(160):
Polkukierto vasemmalta houkutteli sen verran, että reitinvalinta tehtiin sitä kautta.
7(176)-8(186):
Lyhyt ja helppo väli, mutta silti polkujen hahmottamisen kanssa ongelmia. Rastille ison polun kulmasta.
8-9(177):
Ysille mennessä tulen hieman rastin oikealle puolelle ja näen rastilta vauhdikkaasti lähtevän Omelchenkon. Oletan tietysti, että noin kovaa menevän kaverin on pakko olla samalla osuudella.
9-10(146):
Nopea leima rastilta ja lähtö sinisen paidan lähtösuuntaan. Samaan aikaan rastilta lähtee toinenkin suunnistaja, jonka mukana juoksen aina polulle asti. Polun ylityksessä huomaan olevani harjanteen väärällä puolella ja lähden "korjaamaan" suuntaani kohti rastia. Samalla mäen takaa alkaa häämöttää kilpailuohjeissa mainittu uusi aukko, joka sekoittaa pasmat lopullisesti. Aukkoa ihmetellessä vieressä oleva jyrkännekumpare jää huomioimatta. Tässä vaiheessa olen jo rastin takana, mutta jatkan edelleen eteenpäin, kunnes tulen noin sata metriä oman rastini takana olevalle rastille ja yritän paikallistaa itseni. Viimein rakennuksia peilatessa huomaan olevani reilusti liian pitkällä ja palaan aukon laitaa omalle rastille. +1'40s
11(178)-14(137):
Kierto rastille nro 12(104) mäen oikealta puolelta. Rastilla mukaan letkaan liittyy Bäkkelagetin Valstad, jonka perässä seurailen aina noin 30 metrin päähän rastista nro 14. Siinä vaiheessa hahmotan rastin olevan hieman enemmän vasemmalla ja vedän vajaan parinkymmenen metrin päästä rastin alapuolelle ihmettelemään. Pienen ihmettelyn jälkeen huomaan virheeni ja nousen häntä koipien välissä takaisin rastille. +30s
14-M:
Loppuväleillä en onneksi ehdi ryssiä enempää. Loppusuoralla ei paljon lohduta edes se, että sijoitus ei ole pudonnut kuin yhdellä pykälällä.
Eipä tässä kai ole muuta tehtävissä kuin ravata kartan kanssa metsässä ja yrittää löytää se kadoksissa oleva suunnistussuorituksen punainen lanka ennen Jukolaa. Mikäpä olisi sen mukavampaa kuin olla mukana juoksemassa kärkiletkoissa. No, tietysti se, että pystyisi siinä paikassa tekemään hyvän suorituksen. Sitä odotellessa...
torstai 6. toukokuuta 2010
torstai 29. huhtikuuta 2010
Siivellä
Jutun otsikko ei viittaa viime aikoina uutisia hallinneeseen tuhkapilveen tai lentämiseen ylipäätään vaan "menestymiseen" toisten avulla (vrt. siivellä eläminen). Ei siis tarvitse olla kovin hyväkuntoinen tai edes taitava suunnistaja, jotta voisi pärjätä kilpailuissa. Tarvitsee vain pientä pelisilmää ja huipputason joukkuekaverit. Ja sanomattakin on kai selvää, että panostus tulee keskittää viestitapahtumiin, joissa omat kulkupoliittisia ja taidollisia puutteita voidaan korvata muiden reisipankista.
Viime viikonlopun FinnSpring-viestistä irtosi siis voitto, joka aiempien vuosien perusteella oikeastaan vain odotti tulemistaan, 2007 (3.), 2009 (2.) ja 2010 (1.). Viime vuonna voitto oli jo lähellä, mutta jouduin itse toteamaan loppumetreillä Ikosen vauhdin omaani selkeästi kovemmaksi. Tänä vuonna pääsinkin sitten yrittämään joukkueemme suorituksen sabotoimista heti avausosuudella. Lähellähän tuo olikin, mutta onneksi loppuosuuden kaverit olivat tälläkin kertaa rautaisessa iskussa.
Viestialoitukset ovat aina vaikeita paikkoja, ainakin niihin tottumattomalle tallaajalle. Joitain onnistuneita suorituksia on tullut tehtyä, mutta useammin touhu on mennyt virheiden sävyttämäksi säheltämiseksi. Niin kävi myös tällä kertaa...
K-1:
Lähtökiihdytyksessä ajattelin varmistaa hyvät lähtöasemat K-pisteellä ja välttää samalla ylimääräiset kompuroinnit. Ykkösvälillä oli paljon pysäyttäviä kohteita ja vauhdin ollessa omalle suorituskyvylle varsin riittävä päätin, että luen itseni kartalle parisataa metriä ennen rastia rastimäkeen noustaessa. Hyvä suunnitelma näin jälkikäteenkin ajateltuna, mutta ongelmaksi muodostuikin sen toteutus. Kartta aukesi kunnolla vasta, kun letkan kärki kaartoi omalle lipulleen ja tajusin, että nyt ollaan mäen väärällä laidalla. No, korjausliikkeeksi olisi riittänyt pieni kääntö oikealle, mutta sitten alkoi häslääminen. Ei kartanlukua eikä suunnan tarkistamista vaan silmitön säntääminen arvioituun suuntaan. Tämän lisäksi jo omalla hajonnallaan käynyt letka tempaisi mukaansa ja havahduin turoiluuni vasta, kun rastin takana ollut tie alkoi vilkkua edessä. Tämän jälkeen puskettiin vastavirtaan kohti rastia. +40-50sek
1-4:
Kolmovälillä peltoa juostaessa huomasin, että kärki eteni jo pellon vastakkaisessa päädyssä ja välissä oli porukkaa kuin kisapaikan vessajonossa parhaimmillaan. Kaikeksi epäonneksi myös letkan jälkipäässä olevat juoksivat omaan vauhtiin nähden verrattain vauhdikkaasti, joten ohituksia ei tullut tuollakaan pätkällä kovin montaa tehtyä. Neloselle mennessä tuli vielä kiireessä otettua huono lähtösuunta.
4-5:
Välillä tuli ajauduttua liiaksi vasemmalle ja tämän jälkeen tein lisäksi pienen samaistusvirheen, jonka seurauksena tuli tehtyä vielä ylimääräinen kaarros vasemmalle. +30s
5-6:
Vitoselta kovalla vauhdilla ja laput silmillä eteenpäin. Seurauksena se, että lähtösuunta oli noin 45 astetta vinossa. Sainpahan ainakin kovaa alustaa alle, kun koukkasin tien kautta rastille. Rastilla olin tietysti pudonnut taas letkan hännille.
6-12:
Pari rastiväliä sai taas imuttaa letkan päätä kiinni, vaikka se ei edes ollut kovin kaukana. Ei siis jalka noussut kovin kummoista tahtia. Letkan saavutettuani päätin liimautua Loukkiksen perään siltä varalta, ettei rasteja metsästettäessä ainakaan tulisi tylsää. Eipä kuitenkaan tarvinnut rasteja etsiskellä, joten veturi pysyi tällä kertaa hiljaa. Omat jalatkin alkoivat tien ylityksen jälkeen pelata hieman paremmin ja pystyin jopa ohittelemaan porukkaa.
12-13:
Edellisvälillä näköpiiriin saatu KR:n paita vauhditti matkantekoa aukon laidassa, kunnes kirosanojen saattelemana tämä blogistaankin tunnettu "kansallisen tason suunnistaja" heitti hyvästit taistelulle aloitusosuuden sijoista 20-30. Ja pitihän sitä lippuakin vielä hieman haeskella.
13-M:
Paljon välejä, ei virheitä, ei enää nousevia polvia tai kimmoisia päkiäaskeleita, edes loppusuoralla. Loppusaldona pari minuuttia ylimääräisiä koukeroita. Osuussijoitus 23. ja ero kärkeen +4.05.
Tällä suorituksella varmistettiin se, että ensi viikonlopuksi on pitkästä aikaa tarjolla jotain muuta kuin osuuksia 1-3. "Vaihtelu virkistää", sanoi suunnistaja, kun palkintopallille nous.
Viime viikonlopun FinnSpring-viestistä irtosi siis voitto, joka aiempien vuosien perusteella oikeastaan vain odotti tulemistaan, 2007 (3.), 2009 (2.) ja 2010 (1.). Viime vuonna voitto oli jo lähellä, mutta jouduin itse toteamaan loppumetreillä Ikosen vauhdin omaani selkeästi kovemmaksi. Tänä vuonna pääsinkin sitten yrittämään joukkueemme suorituksen sabotoimista heti avausosuudella. Lähellähän tuo olikin, mutta onneksi loppuosuuden kaverit olivat tälläkin kertaa rautaisessa iskussa.
Viestialoitukset ovat aina vaikeita paikkoja, ainakin niihin tottumattomalle tallaajalle. Joitain onnistuneita suorituksia on tullut tehtyä, mutta useammin touhu on mennyt virheiden sävyttämäksi säheltämiseksi. Niin kävi myös tällä kertaa...
K-1:
Lähtökiihdytyksessä ajattelin varmistaa hyvät lähtöasemat K-pisteellä ja välttää samalla ylimääräiset kompuroinnit. Ykkösvälillä oli paljon pysäyttäviä kohteita ja vauhdin ollessa omalle suorituskyvylle varsin riittävä päätin, että luen itseni kartalle parisataa metriä ennen rastia rastimäkeen noustaessa. Hyvä suunnitelma näin jälkikäteenkin ajateltuna, mutta ongelmaksi muodostuikin sen toteutus. Kartta aukesi kunnolla vasta, kun letkan kärki kaartoi omalle lipulleen ja tajusin, että nyt ollaan mäen väärällä laidalla. No, korjausliikkeeksi olisi riittänyt pieni kääntö oikealle, mutta sitten alkoi häslääminen. Ei kartanlukua eikä suunnan tarkistamista vaan silmitön säntääminen arvioituun suuntaan. Tämän lisäksi jo omalla hajonnallaan käynyt letka tempaisi mukaansa ja havahduin turoiluuni vasta, kun rastin takana ollut tie alkoi vilkkua edessä. Tämän jälkeen puskettiin vastavirtaan kohti rastia. +40-50sek
1-4:
Kolmovälillä peltoa juostaessa huomasin, että kärki eteni jo pellon vastakkaisessa päädyssä ja välissä oli porukkaa kuin kisapaikan vessajonossa parhaimmillaan. Kaikeksi epäonneksi myös letkan jälkipäässä olevat juoksivat omaan vauhtiin nähden verrattain vauhdikkaasti, joten ohituksia ei tullut tuollakaan pätkällä kovin montaa tehtyä. Neloselle mennessä tuli vielä kiireessä otettua huono lähtösuunta.
4-5:
Välillä tuli ajauduttua liiaksi vasemmalle ja tämän jälkeen tein lisäksi pienen samaistusvirheen, jonka seurauksena tuli tehtyä vielä ylimääräinen kaarros vasemmalle. +30s
5-6:
Vitoselta kovalla vauhdilla ja laput silmillä eteenpäin. Seurauksena se, että lähtösuunta oli noin 45 astetta vinossa. Sainpahan ainakin kovaa alustaa alle, kun koukkasin tien kautta rastille. Rastilla olin tietysti pudonnut taas letkan hännille.
6-12:
Pari rastiväliä sai taas imuttaa letkan päätä kiinni, vaikka se ei edes ollut kovin kaukana. Ei siis jalka noussut kovin kummoista tahtia. Letkan saavutettuani päätin liimautua Loukkiksen perään siltä varalta, ettei rasteja metsästettäessä ainakaan tulisi tylsää. Eipä kuitenkaan tarvinnut rasteja etsiskellä, joten veturi pysyi tällä kertaa hiljaa. Omat jalatkin alkoivat tien ylityksen jälkeen pelata hieman paremmin ja pystyin jopa ohittelemaan porukkaa.
12-13:
Edellisvälillä näköpiiriin saatu KR:n paita vauhditti matkantekoa aukon laidassa, kunnes kirosanojen saattelemana tämä blogistaankin tunnettu "kansallisen tason suunnistaja" heitti hyvästit taistelulle aloitusosuuden sijoista 20-30. Ja pitihän sitä lippuakin vielä hieman haeskella.
13-M:
Paljon välejä, ei virheitä, ei enää nousevia polvia tai kimmoisia päkiäaskeleita, edes loppusuoralla. Loppusaldona pari minuuttia ylimääräisiä koukeroita. Osuussijoitus 23. ja ero kärkeen +4.05.
Tällä suorituksella varmistettiin se, että ensi viikonlopuksi on pitkästä aikaa tarjolla jotain muuta kuin osuuksia 1-3. "Vaihtelu virkistää", sanoi suunnistaja, kun palkintopallille nous.
keskiviikko 21. huhtikuuta 2010
Kausi avattu
Otsikko kertoo kaiken. Suurin osa teistä lukijoista tietääkin, että kauden avaus liittyy tietenkin suunnistuskauden avaamiseen, mutta tässä tapauksessa myös kevään blogikauden avaamiseen. Tämä kevään ensimmäinen blogitekstini liihotteleekin kuvaruuduillenne yhtä sulavasti kuin valkoinen joutsen laskeutuessaan tulvaveden peittämälle pellolle...
Ja sitten asiaan. Viimeisimmän kirjoituksen jälkeen on tullut lenkkeiltyä ihan mukavaa tahtia, lukuunottamatta oikeastaan koko maaliskuuta. Jos ei ollut "kovia" pakkasia, niin sitten oli flunssaa ja kun siitä pääsi eroon niin polvi alkoi reistailla. Tästäkin huolimatta tilanne näyttää treenien suhteen valoisammalta kuin viime kevät.
Maalis-huhtikuun vaihteessa ehdin pyörähtää myös etelän auringossa, Espanjassa, jossa viiden treenipäivän saldo oli 9 suunnistusharjoitusta. Aurinko tosiaan paistoi melkein joka päivä, mutta päivien keskilämpötila taisi olla suurinpiirtein sama kuin Etelä-Suomessa samaan aikaan. Lunta oli toki vähemmän, vaikka tiistaina tuota valkoista nannaa tuli aamupäivän ajan taivaan täydeltä.
Majoituimme Peguerinosin leirintäalueella aivan maanmainioiden suunnistusmaastojen keskellä, joten ylimääräisiä siirtymiä ei tarvinnut juurikaan tehdä. Suunnistuksellisesti homma lähti käyntiin varsin mukavasti ja kaksi ensimmäistä päivää sujui varsin mallikkaasti lippujen löytyessä ja tossujen liikahtaessa hyväpohjaisessa mäntymetsässä. Kolmas ja neljäs päivä taas olivat suunnistuksellisesti yhtä tuskaa. Lippujen, tai tässä tapauksessa kreppien, löytyminen oli kahden päivän ajan yhtä vaikeaa kuin totuuden siemenen etsiminen poliitikkojen lausunnoista. Kaikissa tapauksissa totuus ei valkene koskaan ja näin kävi myös itselleni. Almoroxin pusikoihin jäi muutama lippu odottamaan seuraavaa Espanjan matkaa. Leirin viimeisenä päivänä, torstaina, suunnistusajatus alkoi taas löytyä ja koneesta saatiin vielä jonkinmoisia kierroksia ulos ennen kotimatkaa.
Kisakauden avaus tapahtuikin sitten kevätyön pimeydessä Raisiossa. Espanjassa tehdyt 9 suunnistustreeniä eivät olleet nostaneet suunnistusajattelua sille tasolle, missä sen pitäisi olla viivalle lähdettäessä. Ajatus ei pysynyt kasassa ja ensimmäisessä mäessä tuli melkein koko kesän pummikiintiö täyteen. Ensimmäisen tienylityksen jälkeen sain rauhoitettua touhua sen verran ettei loppumatkalla tullut enää mitään isompia munauksia. Meno oli kuitenkin hapuilevaa ja epävarmaa maaliin asti.
Viime viikonloppuna olikin sitten tarkoitus asettaa sekä suunnistusajattelu että maastojuoksutuntuma kisoissa vaadittavalle tasolle. Ohjelmassa oli kaksi suunnistustreeniä Paraisilla sekä Ankkurirastit, joka avasi samalla henkilökohtaisen kisakauden.
Perjantaina kävimme juoksemassa yötreenin Granvikissa. Paria haparointia lukuunottamatta toimintaa saattoi jo ajoittain kutsua suunnistamiseksi. Lauantaina siirryimme SM-kisoistakin tuttuihin maastoihin ja Seppäläskogenin kartalle. Tarjolla oli 8 kilometriä perussuunnistusta ja tarkoituksena oli myös muistella sitä, miltä tuntuu juosta vauhdikkaasti maastossa. Harjoitus meni sekä fyysisesti että taidollisesti suunnitelmien mukaan, joten sunnuntaiseen kisaan saatoin lähteä hyvillä mielin kauden avauskisaan.
Sunnuntain kisa sujui ilman suurempia virheitä. Pientä haparointia oli kuitenkin havaittavissa rastiympyröissä 4, 6 ja 7. Vauhtikin tuntui olevan melko hyvällä tasolla, vaikka kaikkein kovimmat juoksivat muissa sarjoissa.
Yritetään kirjoittaa seuraava teksti hieman lyhyemmällä aikajänteellä, jotta tekstistä ei tulisi näin puuduttavan pitkää.
Ja sitten asiaan. Viimeisimmän kirjoituksen jälkeen on tullut lenkkeiltyä ihan mukavaa tahtia, lukuunottamatta oikeastaan koko maaliskuuta. Jos ei ollut "kovia" pakkasia, niin sitten oli flunssaa ja kun siitä pääsi eroon niin polvi alkoi reistailla. Tästäkin huolimatta tilanne näyttää treenien suhteen valoisammalta kuin viime kevät.
Maalis-huhtikuun vaihteessa ehdin pyörähtää myös etelän auringossa, Espanjassa, jossa viiden treenipäivän saldo oli 9 suunnistusharjoitusta. Aurinko tosiaan paistoi melkein joka päivä, mutta päivien keskilämpötila taisi olla suurinpiirtein sama kuin Etelä-Suomessa samaan aikaan. Lunta oli toki vähemmän, vaikka tiistaina tuota valkoista nannaa tuli aamupäivän ajan taivaan täydeltä.
Majoituimme Peguerinosin leirintäalueella aivan maanmainioiden suunnistusmaastojen keskellä, joten ylimääräisiä siirtymiä ei tarvinnut juurikaan tehdä. Suunnistuksellisesti homma lähti käyntiin varsin mukavasti ja kaksi ensimmäistä päivää sujui varsin mallikkaasti lippujen löytyessä ja tossujen liikahtaessa hyväpohjaisessa mäntymetsässä. Kolmas ja neljäs päivä taas olivat suunnistuksellisesti yhtä tuskaa. Lippujen, tai tässä tapauksessa kreppien, löytyminen oli kahden päivän ajan yhtä vaikeaa kuin totuuden siemenen etsiminen poliitikkojen lausunnoista. Kaikissa tapauksissa totuus ei valkene koskaan ja näin kävi myös itselleni. Almoroxin pusikoihin jäi muutama lippu odottamaan seuraavaa Espanjan matkaa. Leirin viimeisenä päivänä, torstaina, suunnistusajatus alkoi taas löytyä ja koneesta saatiin vielä jonkinmoisia kierroksia ulos ennen kotimatkaa.
Kisakauden avaus tapahtuikin sitten kevätyön pimeydessä Raisiossa. Espanjassa tehdyt 9 suunnistustreeniä eivät olleet nostaneet suunnistusajattelua sille tasolle, missä sen pitäisi olla viivalle lähdettäessä. Ajatus ei pysynyt kasassa ja ensimmäisessä mäessä tuli melkein koko kesän pummikiintiö täyteen. Ensimmäisen tienylityksen jälkeen sain rauhoitettua touhua sen verran ettei loppumatkalla tullut enää mitään isompia munauksia. Meno oli kuitenkin hapuilevaa ja epävarmaa maaliin asti.
Viime viikonloppuna olikin sitten tarkoitus asettaa sekä suunnistusajattelu että maastojuoksutuntuma kisoissa vaadittavalle tasolle. Ohjelmassa oli kaksi suunnistustreeniä Paraisilla sekä Ankkurirastit, joka avasi samalla henkilökohtaisen kisakauden.
Perjantaina kävimme juoksemassa yötreenin Granvikissa. Paria haparointia lukuunottamatta toimintaa saattoi jo ajoittain kutsua suunnistamiseksi. Lauantaina siirryimme SM-kisoistakin tuttuihin maastoihin ja Seppäläskogenin kartalle. Tarjolla oli 8 kilometriä perussuunnistusta ja tarkoituksena oli myös muistella sitä, miltä tuntuu juosta vauhdikkaasti maastossa. Harjoitus meni sekä fyysisesti että taidollisesti suunnitelmien mukaan, joten sunnuntaiseen kisaan saatoin lähteä hyvillä mielin kauden avauskisaan.
Sunnuntain kisa sujui ilman suurempia virheitä. Pientä haparointia oli kuitenkin havaittavissa rastiympyröissä 4, 6 ja 7. Vauhtikin tuntui olevan melko hyvällä tasolla, vaikka kaikkein kovimmat juoksivat muissa sarjoissa.
Yritetään kirjoittaa seuraava teksti hieman lyhyemmällä aikajänteellä, jotta tekstistä ei tulisi näin puuduttavan pitkää.
perjantai 26. helmikuuta 2010
Mikrofonin tuolla puolen
Aikamoista talviunta on vietetty tässäkin blogissa, mutta nyt kun aurinko alkaa jo pikkuhiljaa lämmittämään, alkavat sormetkin vetristyä ja runosuoni pulputa. Toivottavasti tahti alkaa kiristyä kevättä kohden mentäessä.
Tässä kun on tullut seurattua olympialaisia on tullut samalla nähtyä useita haastatteluja niin onnistuneiden kuin epäonnistuneiden suoritusten sekä hävittyjen otteluiden jälkeen. Haastattelut ovat pakollinen osa urheilusuoritusta, mutta harvoin niistä saa tavallinen tallaaja mitään kovin mullistavaa informaatiota. Tämä pätee erityisesti onnistuneisiin suorituksiin, minkä jälkeen kaikki kehuvat kovasti välineitään, joukkuekavereitaan, säätä ja tarvittaessa myös kilpakumppaneitaan:
"Tänään oli kyllä tosi hyvä suksi."
"Mikäs tässä, kun aurinkokin paistaa."
"Vastustaja oli tänään tosi hyvä, mut me oltiin nälkäisempiä."
ym. diipadaapaa.
Sitten tulee näitä tilanteita, kun kaikki on mennyt päin sitä paikkaa, minne ei auringonvalo yllä. Useat toimittajat tuntuvat pitävän tällaista tilannetta ammatillisesti huomattavasti herkullisempana ja tappion/pettymyksen hetkellä mikrofonin takana pistetäänkin kaikki peliin. Esitetään urheilijan kannalta mahdollisimman ikäviä kysymyksiä ja haastattelutilannetta pyritään vielä kaikin keinoin pidentämään esittämällä samat kysymykset eri sanoin.
"Miltä nyt tuntuu, kun hävisit kultamitalin 10 sadasosasekunnilla ja jäit neljänneksi?"
"Aika lähellehän tuo voitto jäi ja sitten tuli vielä tuo kaikista ikävin sijoitus. Mitä mietteitä tästä?"
"Mitä olisi voitu tehdä toisin, että ruotsalaiset eivät olisi nousseet 4 maalin takaa-ajoasemasta voittoon?"
"Tuliko siinä jonkinlainen hyvänolontunne, kun johto oli jo niin selkeä ja silti hävisitte?"
Tuntuu, että tarkoituksena on saada juuri unelmansa hukanneet urheilijat kyynelehtimään tai menettämään hermonsa, jotta suomalainen lehdistö voi tarjota urheilukansalle sitä draamaa, mitä he haluavat nähdä.
Suomalaiset urheilijat ovat kaiken lisäksi liian kilttejä, joten toimittajien on helppo pitää heidät hyppysissään. Toisin tuntuu olevan muiden pohjoismaalaisten kanssa. Norjalaishiihtäjä ei antanut epäonnistuneen suorituksen jälkeen kommentteja lainkaan ja ruotsalainen jääkiekkoilija kirosi idioottimaisia kysymyksiä esittäneen haastattelijan ja jatkoi matkaansa kohti pukukoppia. Aivan oikein! Luulisi, että noista reaktioista saisi irti kaiken tarvittavan.
Miltähän haastattelijasta mahtaisi tuntua, kun tavallisena maanantaiaamuna töihin lähtiessään hän kaatuisi kotiovensa edessä ja rikkoisi samalla läppärinsä, joutuisi kaivamaan autonsa 40-senttisen lumipeitteen alta huomatakseen, että vasen takarengas on tyhjä, bussiin juostessaan näkisi sen takavalojen vilkkuvan juuri pysäkin ohi seuraavan bussin tullessa vasta puolen tunnin kuluttua ja viimein juuri ennen YLE:n pääovea ohiajava auto heittäisi ämpärillisen likaista loskaa uuden kashmir-takin päälle. Tämän jälkeen työkaveri tulisi mikrofonin kanssa utelemaan, että mitenkäs se työmatka meni ja olisiko kannattanut tehdä jotain toisin? Veikkaan, että ei tulisi painokelpoista tekstiä toimittajankaan suusta.
Pisteet siis Northugille ja Alfredssonille sekä Evilälle jo viime vuoden puolella annetuista näytöistä.
Tässä kun on tullut seurattua olympialaisia on tullut samalla nähtyä useita haastatteluja niin onnistuneiden kuin epäonnistuneiden suoritusten sekä hävittyjen otteluiden jälkeen. Haastattelut ovat pakollinen osa urheilusuoritusta, mutta harvoin niistä saa tavallinen tallaaja mitään kovin mullistavaa informaatiota. Tämä pätee erityisesti onnistuneisiin suorituksiin, minkä jälkeen kaikki kehuvat kovasti välineitään, joukkuekavereitaan, säätä ja tarvittaessa myös kilpakumppaneitaan:
"Tänään oli kyllä tosi hyvä suksi."
"Mikäs tässä, kun aurinkokin paistaa."
"Vastustaja oli tänään tosi hyvä, mut me oltiin nälkäisempiä."
ym. diipadaapaa.
Sitten tulee näitä tilanteita, kun kaikki on mennyt päin sitä paikkaa, minne ei auringonvalo yllä. Useat toimittajat tuntuvat pitävän tällaista tilannetta ammatillisesti huomattavasti herkullisempana ja tappion/pettymyksen hetkellä mikrofonin takana pistetäänkin kaikki peliin. Esitetään urheilijan kannalta mahdollisimman ikäviä kysymyksiä ja haastattelutilannetta pyritään vielä kaikin keinoin pidentämään esittämällä samat kysymykset eri sanoin.
"Miltä nyt tuntuu, kun hävisit kultamitalin 10 sadasosasekunnilla ja jäit neljänneksi?"
"Aika lähellehän tuo voitto jäi ja sitten tuli vielä tuo kaikista ikävin sijoitus. Mitä mietteitä tästä?"
"Mitä olisi voitu tehdä toisin, että ruotsalaiset eivät olisi nousseet 4 maalin takaa-ajoasemasta voittoon?"
"Tuliko siinä jonkinlainen hyvänolontunne, kun johto oli jo niin selkeä ja silti hävisitte?"
Tuntuu, että tarkoituksena on saada juuri unelmansa hukanneet urheilijat kyynelehtimään tai menettämään hermonsa, jotta suomalainen lehdistö voi tarjota urheilukansalle sitä draamaa, mitä he haluavat nähdä.
Suomalaiset urheilijat ovat kaiken lisäksi liian kilttejä, joten toimittajien on helppo pitää heidät hyppysissään. Toisin tuntuu olevan muiden pohjoismaalaisten kanssa. Norjalaishiihtäjä ei antanut epäonnistuneen suorituksen jälkeen kommentteja lainkaan ja ruotsalainen jääkiekkoilija kirosi idioottimaisia kysymyksiä esittäneen haastattelijan ja jatkoi matkaansa kohti pukukoppia. Aivan oikein! Luulisi, että noista reaktioista saisi irti kaiken tarvittavan.
Miltähän haastattelijasta mahtaisi tuntua, kun tavallisena maanantaiaamuna töihin lähtiessään hän kaatuisi kotiovensa edessä ja rikkoisi samalla läppärinsä, joutuisi kaivamaan autonsa 40-senttisen lumipeitteen alta huomatakseen, että vasen takarengas on tyhjä, bussiin juostessaan näkisi sen takavalojen vilkkuvan juuri pysäkin ohi seuraavan bussin tullessa vasta puolen tunnin kuluttua ja viimein juuri ennen YLE:n pääovea ohiajava auto heittäisi ämpärillisen likaista loskaa uuden kashmir-takin päälle. Tämän jälkeen työkaveri tulisi mikrofonin kanssa utelemaan, että mitenkäs se työmatka meni ja olisiko kannattanut tehdä jotain toisin? Veikkaan, että ei tulisi painokelpoista tekstiä toimittajankaan suusta.
Pisteet siis Northugille ja Alfredssonille sekä Evilälle jo viime vuoden puolella annetuista näytöistä.
perjantai 8. tammikuuta 2010
Pakkaset paukkuu
Viime aikoina on saanut taas totutella itseään tähän ilmaston lämpenemiseen. Ulkona on sen verran kylmä ettei ole juurikaan viitsinyt pihalla nenäänsä näyttää. Viime yönäkin näytti Oulussa olleen tuollainen 33 pakkasastetta. Suurinpiirtein samaa näytti lämpömittari torstaiaamuna, kun lähdin polkemaan kohti Toppilassa sijaitsevaa hierontalaitosta. Ajan olin tietysti varannut ennen joulua eikä sitä enää kehdannut mennä perumaan, joten lähdettävä oli.
Kulkupeliksi valitsin Johannan luotettavan yksivaihteisen Hilma-pyörän, etukorilla varustettuna. Autollakin olisi ehkä voinut lähteä, jos se ei olisi hyytynyt käynnistämättömään tilaan jo edellisviikonloppuna kauppareissulle lähdettäessä. Onneksi silloin ei päästy autokatosta pidemmälle.
No, aamulla sitten vain riittävästi vaatetta päälle ja matkaan. Noin 10 minuutin kuluttua alkoi tuntua siltä, että vaatetta on liikaa ja hieman tämän jälkeen hiki alkoi virrata pitkin selkää. Hierontaan saavuinkin sitten lihakset sopivan lämpöisenä, mutta sormet ja varpaat jäässä. Eivätkä ehtineet vaatteet kuivua tunnin hieronnan aikana, joten mukavankosteat varusteet sai vetää päälle lähtiessä. Onneksi oli sentään vaihtopaita ja -sukat mukana. Paluumatkalla varpaat jäätyivät taas, mutta muuten oli ihan lämmintä.
Muitakin melko erikoisia tapahtumia on tullut tässä reilun viikon aikana havaittua, mutta ehdottomasti omituisin liittyy erääseen koiran ulkoiluttajaan. Lähdimme Johannan kanssa päiväkävelylle ja pakkasta taisi tällöinkin olla reilu 25 astetta. No, parinsadan metrin päässä jalkakäytävälle ajoi auto, josta nousi mies dobermanninsa kanssa. Molemmat suuntasivat kohti hiihtolatua eikä mies jaksanut edes autoaan sammuttaa. Koira oli lähdettäessä talutushihnassa, mutta hetken kuluttua kyseinen dobermanni säntäsi kohti melkoisen uhkaavan näköisenä. Juuri, kun hurtta oli saamassa monosta, niin omistaja sai huudettua sen takaisin luokseen ja tilanteesta selvittiin. Tämän lisäksi parin minuutin kuluttua sama auto ajoi ohitsemme ja kaarsi läheisen talon pihaan.
Tässä edellä mainitussa tilanteessa oli niin paljon asioita pielessä, että kerrataan vielä:
Tuo kaveri
1) ajaa autonsa keskelle jalkakäytävää parkkiin ja jättää sen käyntiin
2) käy kävelyttämässä (kusettamassa) koiraansa ladulla
3) päästää koiransa (ei mikään pikkupuudeli vaan aivan julmetun kokoinen vihaisen oloinen doobermanni) hihnasta, jolloin se säntää samantien kohti lähimpiä kävelijöitä
4) kuljettaa oranssilla Citroen Saxolla (tai jokin vastaava kauppakassi) koiransa noin 400 metrin päähän, jotta se voi käydä kusella (talon pihasta olisi ollut paljon lyhyempi matka sille samalle ladulle)
Avautuminen tilanteesta tuli parivaljakon karskin ulkonäön johdosta suorittaa vain pään sisäisesti.
Jokohan sitä muuten taas sunnuntaina uskaltaisi käydä lenkillä...
Kulkupeliksi valitsin Johannan luotettavan yksivaihteisen Hilma-pyörän, etukorilla varustettuna. Autollakin olisi ehkä voinut lähteä, jos se ei olisi hyytynyt käynnistämättömään tilaan jo edellisviikonloppuna kauppareissulle lähdettäessä. Onneksi silloin ei päästy autokatosta pidemmälle.
No, aamulla sitten vain riittävästi vaatetta päälle ja matkaan. Noin 10 minuutin kuluttua alkoi tuntua siltä, että vaatetta on liikaa ja hieman tämän jälkeen hiki alkoi virrata pitkin selkää. Hierontaan saavuinkin sitten lihakset sopivan lämpöisenä, mutta sormet ja varpaat jäässä. Eivätkä ehtineet vaatteet kuivua tunnin hieronnan aikana, joten mukavankosteat varusteet sai vetää päälle lähtiessä. Onneksi oli sentään vaihtopaita ja -sukat mukana. Paluumatkalla varpaat jäätyivät taas, mutta muuten oli ihan lämmintä.
Muitakin melko erikoisia tapahtumia on tullut tässä reilun viikon aikana havaittua, mutta ehdottomasti omituisin liittyy erääseen koiran ulkoiluttajaan. Lähdimme Johannan kanssa päiväkävelylle ja pakkasta taisi tällöinkin olla reilu 25 astetta. No, parinsadan metrin päässä jalkakäytävälle ajoi auto, josta nousi mies dobermanninsa kanssa. Molemmat suuntasivat kohti hiihtolatua eikä mies jaksanut edes autoaan sammuttaa. Koira oli lähdettäessä talutushihnassa, mutta hetken kuluttua kyseinen dobermanni säntäsi kohti melkoisen uhkaavan näköisenä. Juuri, kun hurtta oli saamassa monosta, niin omistaja sai huudettua sen takaisin luokseen ja tilanteesta selvittiin. Tämän lisäksi parin minuutin kuluttua sama auto ajoi ohitsemme ja kaarsi läheisen talon pihaan.
Tässä edellä mainitussa tilanteessa oli niin paljon asioita pielessä, että kerrataan vielä:
Tuo kaveri
1) ajaa autonsa keskelle jalkakäytävää parkkiin ja jättää sen käyntiin
2) käy kävelyttämässä (kusettamassa) koiraansa ladulla
3) päästää koiransa (ei mikään pikkupuudeli vaan aivan julmetun kokoinen vihaisen oloinen doobermanni) hihnasta, jolloin se säntää samantien kohti lähimpiä kävelijöitä
4) kuljettaa oranssilla Citroen Saxolla (tai jokin vastaava kauppakassi) koiransa noin 400 metrin päähän, jotta se voi käydä kusella (talon pihasta olisi ollut paljon lyhyempi matka sille samalle ladulle)
Avautuminen tilanteesta tuli parivaljakon karskin ulkonäön johdosta suorittaa vain pään sisäisesti.
Jokohan sitä muuten taas sunnuntaina uskaltaisi käydä lenkillä...
keskiviikko 16. joulukuuta 2009
Summa summarum
Kuusi viikkoa takana, yhteissaldo hieman vajaa 650 kilometriä ja lepopäiviä yhteensä 5 kappaletta. Keskimäärin on siis tullut ulkoiltua yli sadan kilsan viikkovauhtia. Tästä viikosta taitaakin sitten tulla olosuhteiden pakosta todella kevyt. Tai no, pakosta ja pakosta... Ulkona vaan on niin halvatun kylmä ettei viitsi käydä edes nenäänsä näyttämässä tai se jäätyy samantien ja putoaa pois.
On tainnut ennen niin mukavasti suojaa antanut rasvakerros vähentyä tässä loppusyksyn aikana, kun sisälläkin palelee koko ajan. Tai sitten syynä on sisälämpötila, joka näyttäisi tällä hetkellä olevan noin 18 astetta. Yksi vaihtoehto voi olla sekin, että olen viimein tullut vanhaksi, kun ei pärjää enää pelkissä boksereissa.
Tampereellakin on taas lähdettävä käymään, kun ilmoittivat koululta, että nyt olisi hyvä aika tulla hakemaan se tutkintotodistus. Perjantaina lyödään paperit käteen ja samalla päättyy reilun seitsemän vuoden opiskeluputki. Katselin valmistuvien listasta, että näytti siellä olevan myös erään toisen suunnistajan nimi. Omalta kannaltani oli positiivista se, että kyseinen kaveri on viihtynyt koulun kirjoilla vielä itseänikin pidemmän ajan.
On tainnut ennen niin mukavasti suojaa antanut rasvakerros vähentyä tässä loppusyksyn aikana, kun sisälläkin palelee koko ajan. Tai sitten syynä on sisälämpötila, joka näyttäisi tällä hetkellä olevan noin 18 astetta. Yksi vaihtoehto voi olla sekin, että olen viimein tullut vanhaksi, kun ei pärjää enää pelkissä boksereissa.
Tampereellakin on taas lähdettävä käymään, kun ilmoittivat koululta, että nyt olisi hyvä aika tulla hakemaan se tutkintotodistus. Perjantaina lyödään paperit käteen ja samalla päättyy reilun seitsemän vuoden opiskeluputki. Katselin valmistuvien listasta, että näytti siellä olevan myös erään toisen suunnistajan nimi. Omalta kannaltani oli positiivista se, että kyseinen kaveri on viihtynyt koulun kirjoilla vielä itseänikin pidemmän ajan.
torstai 10. joulukuuta 2009
Joulu tulla jollottaa
On kulunut melko pitkä aika siitä, kun on viimeksi tullut päivitettyä tilannetta, joten tässä tulee viimeisen parin viikon tapahtumat lyhykäisesti.
Toissa viikonloppuna tuli tosiaan käytyä Ikaalisissa päättämässä kulunut suunnistuskausi. Syötiin kakkua, käytiin suunnistamassa, juostiin maastotesti ja ainakin yritettiin parantaa maailmaa, tai ainakin keskustella toimivista harjoitusmenetelmistä.
Viime viikonloppuna taas tapahtui sellainen ihme, että tänne Ouluun satoi lumi. Sitä tuli ehkä 3-5 senttiä, että ei tässä nyt sentään ole vielä hiihtämään päässyt. Vaikka mulla onkin olemassa moneen kertaan kiveen isketyt hisusukset, niin en silti viitsisi lähteä tuonne hiekkapohjaiselle paikallisladulle liu'uttelemaan. Jotkut ovat ehtineet senkin jo tehdä.
Treenit ovat jatkuneet suurinpiirtein samaa rataa kuin aiemminkin. Viime viikko oli tosin hieman kevyempi. Juoksu tuntuu edelleen helpommalta, joten on säännöllisestä ulkoilusta varmaan jotain hyötyä ollut.
Viime viikon ratavitonen taas osoitti, että tekemistä riittää. Noin kolme kilsaa jaksoi vedellä jotenkuten rennosti (ja ehkä vauhdikkaastikin, ainakin omaan tasoon nähden), mutta loppumatkan askellus herätti varmasti myötähäpeän tunteita muissa Ouluhallin käyttäjissä. Jos ei lasketa läheisen yläasteen 9. luokkalaisten tyttöjen liikuntatuntia, niin tapahtumalla ei kuitenkaan onneksi ollut kovin montaa todistajaa. Keskustaan suuntautuvan pyöräilyreittini joudun kuitenkin muuttamaan.
Aikaa en kehtaa edes julkisesti ilmoittaa, mutta muistan hämärästi juosseeni vain hieman heikomman ajan Jyväs-Jukolan jälkeisellä VOL-leirillä Pajulahdessa. Tämän perusteella voin todeta, että kehitystä on tapahtunut.
Toissa viikonloppuna tuli tosiaan käytyä Ikaalisissa päättämässä kulunut suunnistuskausi. Syötiin kakkua, käytiin suunnistamassa, juostiin maastotesti ja ainakin yritettiin parantaa maailmaa, tai ainakin keskustella toimivista harjoitusmenetelmistä.
Viime viikonloppuna taas tapahtui sellainen ihme, että tänne Ouluun satoi lumi. Sitä tuli ehkä 3-5 senttiä, että ei tässä nyt sentään ole vielä hiihtämään päässyt. Vaikka mulla onkin olemassa moneen kertaan kiveen isketyt hisusukset, niin en silti viitsisi lähteä tuonne hiekkapohjaiselle paikallisladulle liu'uttelemaan. Jotkut ovat ehtineet senkin jo tehdä.
Treenit ovat jatkuneet suurinpiirtein samaa rataa kuin aiemminkin. Viime viikko oli tosin hieman kevyempi. Juoksu tuntuu edelleen helpommalta, joten on säännöllisestä ulkoilusta varmaan jotain hyötyä ollut.
Viime viikon ratavitonen taas osoitti, että tekemistä riittää. Noin kolme kilsaa jaksoi vedellä jotenkuten rennosti (ja ehkä vauhdikkaastikin, ainakin omaan tasoon nähden), mutta loppumatkan askellus herätti varmasti myötähäpeän tunteita muissa Ouluhallin käyttäjissä. Jos ei lasketa läheisen yläasteen 9. luokkalaisten tyttöjen liikuntatuntia, niin tapahtumalla ei kuitenkaan onneksi ollut kovin montaa todistajaa. Keskustaan suuntautuvan pyöräilyreittini joudun kuitenkin muuttamaan.
Aikaa en kehtaa edes julkisesti ilmoittaa, mutta muistan hämärästi juosseeni vain hieman heikomman ajan Jyväs-Jukolan jälkeisellä VOL-leirillä Pajulahdessa. Tämän perusteella voin todeta, että kehitystä on tapahtunut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)